TV:n keskusteluohjelmat
Digitekniikka tv-keskusteluihin
Todella tarpeellinen startup-ohjelma olisi tv-keskustelujen havainnollistaminen digi-tekniikalla. On todella helppoa nostaa puhuvien päiden näköradiokeskustelut edes hieman lähemmäs nykyajan tarjoamia mahdollisuuksia. Ei tarvita kuin yksi keskustelun aiheen ymmärtävä näppäimistöhemmo ja hänelle sopiva ohjelmatyökalu, jolla screenille tulee kiteytettynä keskustelijoiden teemaan esitetyt kannanotot puolesta ja vastaan -väritettyinä (asian vierestä höpinät poisjätettyinä), sitten juontajan kiteyttämät esiintulleet vaihtoehdot ja niiden "äänestys"-työkalu. Sen jälkeen 1-2:n parhaiten menestyneiden ideoiden käytäntöönviemis-ideoiden tuottaminen screenille ja ensimmäisten askelten valinta.
Nykyiselläähän esim. sinänsä ansiokkaan A-studion keskustelut ovat pelkkää viihdettä, sanan säilän tyhjää kolinaa ilman mitään tulosta. Osallistuja eivät kuuntele juurikaan toisiaan saatikka ota oppia omista poikkeavista näkemyksistä eivätkä siis yhdessä kehitä yhteistä eteenpäin vievää ajatusta. Pahimmillaan toistellaan etukäteen politrukkien opettamia itsetietoisia haasteita/kysymyksiä, jotka aloitetaan tosiasioiksi puetuilla vastapuolta mollaavilla väitteillä.
Jälleen A-Studio 10.3 osoitti hyvin yhteiskunnallisen tv-keskustelun tason.
Parhaimmillaan Antti Häkkänen ja Paavo Arhinmäki pystyivät hetken toisiaan kuuntelevaan ja sitä kautta asiallisesti etenevään kunnon vuorovaikutustuokioon, sanan säilät singahtelivat nautittavasti – noo’o juontaja keskeytti senkin huippukohdan, koska ohjelman käsikirjoitettu aikataulu niin määräsi, pitäis seurata asian ja varsinkin sen tuloksen kehittymistä enemmän kuin aikataulua ja käsikirjoitusta, ok 6+ siitä, että ko debatti syntyi.
Se on on sitten eri juttu, mitä yhteiskunnallista hyötyä siitä oli, miten paljon se avasi kansalaisten silmiä, miten lähemmäs todellisuuden kirkastumista se meitä johdatti – vai jäikö jälleen kerran pelkän viihteen tasolle – taisipa jäädä.
Huonoimmillaan se myös osoitti ajankohtaiskeskustelujen tason. Yksi yritti selvityä asetetusta kysymyksestä soperrellen jotain asiaan jonkin verran liittyvää. Yksi pitäytyi koko ajan yhdessä kapeassa minä-minä -näkökulmaisessa demagogiassaan (hallitus vihaa naisia, me kaupan kassat).
Koska ohjelmaformaatin sen salliessa keskustelijat liikkuivat aivan eri viitekehyksissä ja toisiaan kohtaamattomissa paradigmoissa, paraskaan juontaja ei olisi voinut saada aikaan mitään tolkullista tulosta, vain viihdettä.
Juuri siksi, koska Sixten Korkmanneja on vain yksi, no onhan meillä myös toinen, Raimo Sailas, myös tasapuolinen, analyyttinen, rehellinen, älykäs – tasakyvykkyisyys-/puolisuus, se on vaan tosi hankala yhtälö toimivan vuorovaikutuksen aikaansaamiseksi.
Haaste ei ole ylittämätön, olen ennenkin yrittänyt tarjota vaihtoehtoisia työtapoja näihin yhteiskunnallisiin keskusteluihin saamatta palautetta.
Miten tämänkin olisi voinut hoitaa:
1. selkeä kysymyksen asettelu: mitä kilpailukykysopimuksen aikaansaaminen eri osapuolilta vaatii, mitä erityisesti edustamaltani viiteryhmältä
2. vuorovaikutuksen organisointi ja pelisääntöjen ohjeistus:
– kukin kertoo pääkeinonsa/-ideansa max viidellä sanalla, joka kirjataan screenille kaikkien näkyviin
– seuraavaan sarakkeeseen it-virtuoosi kirjaa osallistujien kolme pääperustelua ideansa puolesta
– seuraavaan sarakkeeseen kirjataan ajatuksella saavuttavat yhteiskunnalliset hyödyt / kustannukset ajatuksen esittäjän mielestä
3. muut arvioivat seuraavaan sarakkeeseen projektin vaikutuksen skaalassa 1-5 hyöty-kustannus -tehokkuuden
– realistisuuden
– vaikutuksen kansantalouteen
– vaikutuksen hyvinvointiin
– oikeudenmukaisuuteen
Hyvät ystävät, missä viipyy selväjärkinen median käyttö kansan yhtenäisyyden rakentajana, suunnittelu ja päätöksenteko? Nyt media hakee vastakkainasetteluja saadakseen kohua ja näkyvyyttä. Koskahan tulee journalistisen osaamisen arvostuksen aika? Se on keskeinen haaste jopa Suomen kilpailukyvyn kannalta.
Ilmoita asiaton viesti
Kuvitellaanpa vaalikeskustelua, osallistijuna Ben Zyskowicz ja Paavo Arhinmäki, kumpikin saa ensin kolme minuuttia omien yhteiskunnallisten päämääriensä ja keinojensa esittelyyn. Toisen tehtävänä on kuunnella, ymmärtää ja eläytyä ajattelemaan kumppanin lailla.
Ei siis niinkuin nykyään: osallistujat posmittavat puoluetoimiston opettamia fraaseja muita kuuntelematta.
Sitten tuleekin yllätys, jota heille ei ole etukäteen kerrottu, nyt vaihdetaankin rooleja, Benistä tulee Paavo, Paavosta Ben. Ben Paavona ensin toistaa Paavolta kuulemansa ydinsanoman ”niinkuin edellä painotin …” ja jatkaa Paavoksi eläytyneenä ohjelmansa perustelua oman eläytymiskykynsä, mielikuvituksensa ja älykkyytensä siivittämänä.
Paavo sitten Beninä yrittää parhaansa Beniltä kuulemansa ohjelman ja pyrkimysten perustelua ja parhaiden puolien kuvaamista keksien tietenkin mitä huikeimpia toimintamalleja perusteluineen.
Arvaa, onko kansalla hauskaa, samalla kun näkemykset itse kullakin laajenevat, miten eri tavoin voi ajatella olematta tyhmä, paha tai vaikkapa yhteistä hyvinvointia horjuttava änkyrä.
Tätä vuorovaikutusta jatketaan sovittu aika, jonka jälkeen paikalle päästetty todistajien ja haastattelijoiden poliittisesti puoluettomaksi ja ymmärrykseltään täyspäiseksi arvioima yleisö (ei puoluepukareita ekä etukäteen kantansa lukkoonlöyneitä, valikointi tietenkin tosi vaikea haaste, löytää Korkmannin ja Sailaksen seuraksi tasokasta puolueetonta kuuntelu- ja eläytymiskykyistä kansaa) äänestää, kummanko osallistujan edistämää aatesuuntaa äänestäisi vaaleissa vain ja ainoastaan juuri kuullun keskustelun perusteella.
Mikä viehko koukku; Paavo voi voittaa Benin kuvaamalla ja markkinoimalla paremmin keskustelukumppaninsa edustamaa, itselle vastakkaista aatesuuntaa, Voittaa voi siis paremmalla kuuntelu- ja eläytymiskyvyllä eli kyvyllä ymmärtää KANSANSA TUNTOJA.
Ilmoita asiaton viesti